sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta

Kirja: Beta
Kirjailijat: Anders Vacklin & Aki Parhamaa
Sarja: Sensored Reality #1
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 328
Arvostelukappale

Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?


Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.


Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin. Uhkarohkea Bug ei voi vastustaa kiusausta. Hän vetää ylleen uuden sukupolven pelipuvun ja löytää itsensä maailmasta, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Pelissä Bug kohtaa ninja-sensein, joka opastaa häntä tiellä salamurhaajaksi. Sensorein varustettu puku saa henkeäsalpaavan seikkailun tuntumaan siltä kuin se olisi todellisuutta - kunnes se yllättäen onkin. Bugin suurmestarilta omaksuma kurinalaisuus ja taistelutaidot tulevat kipeästi tarpeeseen, kun arki- ja virtuaalitodellisuus kammottavalla tavalla sekoittuvat...

* * *

Kiitos Tammelle mahdollisuudesta lukea Beta ennakkoon! Mielenkiinnolla odottelin kirjan julkaisua, kun viime kesänä Hel-YA!-tapahtumassa siitä ekan kerran kuulin. En ole koskaan pelannut kovinkaan paljoa videopelejä enkä tiedä niistä juuri mitään, joten senkin vuoksi oli kiinnostavaa nähdä miten ne on saatu yhdistettyä kirjallisuuteen mukaan.

Vacklin ja Parhamaa ovat saaneet luotua hienon tulevaisuuden maailman, jonka vesi on ympäröinyt. Kirjassa menee paljon aikaa miljöön ja sen hetkisen maailman kuvaamiseen, kun kirjan maailmassa teknologia on paljon kehittyneempää kuin meillä nykyisin. On holojuttuja, kvanttitietokoneita, pelipukuja ja mitä lie. Sen vuoksi jossakin vaiheessa lukeminen alkoi itseä puuduttaa, kun tuntui ettei juoni edennyt juurikaan. Mutta on se ymmärrettävää, että kirja ja maailma vaatii tarkan tilanteenkuvauksen jatkoa varten.

Hahmoissa Bug nyt tietenkin pääsi hyvin esille ollessaan päähenkilö. Hän ei vaikuttanut päästävän ketään oikein lähelle ja ehkä sen takia kirjan muut hahmot jäivät vielä etäiseksi. Jatko-osissa minua kiinnostaa etenkin Cosmon ja Alvarin hahmot ja toivon, että heihin päästään tutustumaan enemmän. Myös Bugin ja Cosmon orastavan suhteen kehitys kiinnostaa.

Viimeiset sata sivua olivatkin sitten yhtä tykitystä. Ekat pari sataa sivua olivat vain pohjustusta tälle, mikä sitten viimeisellä kolmanneksella pääsi kunnolla vauhtiin ja jätti jälkeensä kunnon cliffhangerin. Juoni eteni kunnon harppauksin ja lukiessa kirjaimellisesti ajattelin, että tätä minä nyt tältä kirjalta vihdoinkin odotin! Sivut uhkaavasti alkoi loppua eikä kaikkiin kysymyksiin vielä oltu vastattu, eikä niihin lopulta vastattukaan. Vuosi täytyy nyt odottaa, ennen kuin seuraava osa julkaistaan ja tarinalle saadaan jatkoa.

Kirjan loppu oli selvästikin sen parasta antia ja se nosti kirjan pisteitä paljon. En itse kiinnostunut sen enempää videopeleistä kuin ennenkään, mutta täytyy sanoa, että oli kyllä jokseenkin virkistävää lukea jotakin täysin erilaista mitä ennen. Onkin mielenkiintoista nähdä millaisen lukijakunnan kirja ja sitä seuraava sarja löytää. Lukeeko sitä tytöt, jotka lukevat muutenkin ya-kirjallisuutta vai löytävätkö ja kiinnostuvatko pojat näistä, kun päähenkilö onkin tyttö?

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Kirja: Oikeusjuttu
Kirjailija: Franz Kafka (suom. Aarno Peromies)
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1925 (suom. tämä painos 2011)
Sivuja: 244

Oikeusjuttu kuvaa pienen ihmisen ahdistusta kasvottomien vallanpitäjien heiteltävänä - kokemusta jota yhä useampi tämän päivän ihminen elää.

* * *

Mistähän tämän kirjan kohdalla aloittaisi? Vaikkapa siitä, että en tykännyt Kafkan Oikeusjutusta sitten lainkaan. Olin kuullut, että Kafka saattaa olla haasteellista luettavaa, mutta sehän nyt aina on henkilöstä riippuvaista. En tiedä, olisinko tarttunut tähän kirjaan ellei olisi ollut pakko.

Päähenkilönä on Josef K, pankin prokuristi, joka pidätetään. Siitä alkaa hänen oikeusjuttunsa. Kirjassa ei missään vaiheessa kerrota syytä päähenkilön pidätykselle, eikä oikein mitään muutakaan hänen oikeusjutustaan.

Kirja jäi minulle todella etäiseksi ja epämääräiseksi. Googlettelin kirjasta vähän tietoa ja löysin Rising Shadowin sivuilta, että kirja määriteltäisiin maagiseksi realismiksi. Yllätyin hieman siitä, sillä en osaa ajatella kirjaa millaan tavalla maagiseksi. Toki kirjan epämääräisyys ja se, ettei K:n oikeusjutusta saada mitään faktaa, on hyvin epätavallista. Mutta jos tämä on maagista realismia niin genre ei oikein vakuuttanut minua.

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta muuta kuin, että tämän lukeminen oli minulle tuskaa, kokonaisuudessa kirja jäi kaukaiseksi eikä hahmoista saanut käsitystä. Lukiessa kirja muistutti jonkin verran Camusin Sivullista. Onneksi kirja ei ollut tämän paksumpi, mutta siinä oli lukemista silti ihan tarpeeksi.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Emily Brontë: Humiseva harju

Kirja: Humiseva harju
Kirjailija: Emily Brontë (suom. Kaarina Ruohtula)
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1847 (suom. tämä painos 2012)
Sivuja: 451

Humiseva harju on Englannin kirjallisuuden suuria klassikoita, monitahoinen ja väkevä rakkausromaani, jonka tapahtumat liikkuvat Yorkshiren jylhillä nummilla. Se kertoo kohtalonomaisen tarinan tuhoavista ihmissuhteista, torjutusta rakkaudesta ja kostosta.

Vuonna 1847 ilmestynyt Humiseva harju jäi Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti viemään hänen nimensä maailmankirjallisuuden historiaan.

* * *

Humiseva harju oli tämän vuoden ensimmäinen luettu kirja. Luin myös tämän opintoja varten ja voin vain todeta, että onpahan taas yksi klassikko luettu ja saatu "pois alta". Tätä kirjaa kohtaan minulle jäi vähän ristiriitaiset fiilikset.

Nyt viime syksystä asti kun olen klassikoita lukenut, on Humiseva harju ollut ehdottomasti näistä paras, mutta ei kirja siltikään vakuuttanut minua niin kuin monet muut. Kirjan sanotaan olevan rakkausromaani, mutta kun päätän itse lukea jonkun rakkausromaanin, kuvittelen sen olevan kaikkea muuta kuin Humisevan harjun kaltainen. Toisin sanoen kevyttä ja ihanaa hömppää. Tämä ei ollut sellaista.

Tämän painoksen alussa oli Kaarina Ruohtulan kirjoittama kappale lukijalle, jossa hän käsittelee Brontën sisarusten elämää. Se oli todella mielenkiintoinen alustus kirjalle, samoin kuin Emilyn siskon Charlotten kirjoittama esipuhe kirjalle.

Tykkäsin kirjassa sen kerrontatavasta. Kehyskertomuksena on herra Lockwoodin ja Nelly Deanin keskustelu, kun Dean kertoo Humisevan harjun menneistä tapahtumista ja henkilöistä. Tekstiä oli helppo ja kevyt lukea.

Hahmot sen sijaan. Enpä tainnut oikeastaan kenestäkään pitää. Catherinen oli todella rasittava ja manipuloiva nainen lapsesta saakka ja sai pyöritettyä kaikki pikkurillinsä ympärille. Heathcliffistä taas tuli aivan uskomattoman katkera ja kostonhimoinen mies. Catherinen ja Heathcliffin välinen kissa ja hiiri -leikki oli melko ärsyttävää, vaikka toki ilman sitä kirjalta menisi sen juoni kokonaan. Kaikki muut hahmot olivat pääasiassa äkäisiä ja kärttyisiä elämästään katkeroituneita ihmisiä, jotka tyytyivät siihen, mitä heille annettiin. Toisin sanoen kirja oli vain täynnä vihaa ja katkeruutta, manipulointia ja kostoa.

Parasta kirjassa oli loppu, joka oli minun yllätyksekseni onnellinen. Kirjan päätyttyä itselle tuli myös fiilis, että onneksi tämä kaikki nyt loppui, helpottunut tunne. Huomaamattaan kirja oli aika raskas lukukokemus ja osittain ahdistava, kun ei hahmoilla tuntunut olevan pääsyreittiä ulos.

Vaikka näistä lukemistani klassikoista tämä nousi nyt toistaiseksi parhaimmaksi, silti päällimmäisenä ajatuksena on se, että kirja on nyt luettu eikä siihen tarvitse palata.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Albert Camus: Sivullinen

Kirja: Sivullinen
Kirjailija: Albert Camus (suom. Kalle Salo)
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1942 (suom. tämä painos 2010)
Sivuja: 160

Sivullinen on monitulkintainen romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä, joka tulee tappaneeksi miehen ja tuomitaan teostaan kuolemaan. Camus on antanut itse avaimen päähenkilö Mersaultin välinpitämättömältä ja apaattiselta vaikuttavaan persoonaan. "Hän on kaikkea muuta kuin tunteeton, häntä elähdyttää syvä ja itsepäinen intohimo - intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan." Mersault ei pelkästään kieltäydy valehtelemasta, hän kieltäytyy myös esittämästä tunteita joita ei tunne. Sivullinen on pohjimmiltaan teos miehestä, joka ilman sankarin elkeitä on valmis kuolemaan totuuden puolesta.

* * *

Vihdoinkin viime vuoden viimeisen luetun kirjan arvostelu tänne blogiin. Tai no luin tämän kirjan jälkeen vielä Baudelairen Pahan kukat -runokirjan, mutta en siitä kirjoita postausta.

Olen lukenut Camusin Sivullisen aikaisemminkin pari vuotta sitten. Muistelin silloin tykänneeni kirjasta, mutta nyt toisella lukukerralla mieli vähän muuttui.

Kirja oli melko nopea luettava pienuutensa ja lyhyisyytensä takia. Ja suoraan sanottuna minua miellytti sen taitto. Tekstiä oli sivulla sopivan verran ja hyvän kokoisella fontilla, eikä tullut heti sellaista ahdistusähkyä tekstin määrästä sivulla. Niin kuin monen klassikon kohdalla minulle tulee. Hyvä taitto motivoi minua lukemaan kun taas huono juuri päinvastoin. Huonolla taitolla tuntuu, että yhden aukeaman lukemiseen menee ikuisuus eikä kirja sen vuoksi etene lainkaan. Tässä tosiaan sitä ongelmaa ei ollut ainakaan tämän pokkaripainoksen kanssa.

Sisällöllisesti kirja jäi toisella lukukerralla vähän tylsäksi. Ekaan kertaan verrattuna nyt ärsytti enemmän päähenkilö Mersaultin välinpitämättömyys aivan kaikkea kohtaan. Jotenkin vain tuntui niin turhauttavalta lukea, kun tyyppiä ei kiinnosta mikään, ei vaikka murhaa ihmisen. Ehkä siellä nyt pienen pieniä tunteenpilkahduksia löytyi, mutta pääasiassa Mersault ei vain välittänyt yhtään mistään, paitsi totuudesta. Siitäkin jollakin ihmeen kieroutuneella tavalla.

* * *

Vielä tänä keväänä pitäisi muutamat klassikot lukea yhtä kurssia varten, mutta sen jälkeen taidan pitää näppini niistä erossa jonkun aikaa. Huomaan näiden vaikuttaneen omaan lukemiseeni siten, että ei oikeasti enää huvita lukea yhtään mitään. Kaikki vapaa-aikani menee vain television katsomiseen. Kaipaan sitä tunnetta, kun joku kirja imaisi mukaansa niin, ettei sitä malttanut laskea käsistä. En halua klassikoiden vievän koko lukuintoani lopullisesti, joten täytyy pakollisten lukemisten jälkeen oikeasti yrittää lukea vain niitä mitkä aidosti kiinnostaa. Ehkä jopa jotain lemppareita uudelleen.

Arvosana:
★★

perjantai 23. helmikuuta 2018

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kirja: Apatosauruksen maa
Kirjailija: Miina Supinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 173

Apatosauruksen maa on paikka, jossa kartat valehtelevat ja navigaattorit tilttaavat. Siellä vahtimestari joutuu tekemään tuttavuutta muurahaistilataiteen ja rustiikkia metsästävä antiikkikauppias ostos-tv-rojun alle hautautuneen perheen kanssa. Siellä leivotaan elinvoimakakku ja tapetaan sapelihammastiikereitä mahdollisimman äänettömästi, ettei vauva herää. Absurdi lyhytproosakokoelma ylittää nauramisen rajat terävillä huomioillaan ja inhimillisellä lämmöllään.

* * *

Miina Supisen Apatosauruksen maan luin myös opintojani varten. Novellien piti olla absurdeja ja naurattavia, siksi odotin kokoelman olevan hauska ja hyvä. Mutta ehkä minulla ei ole Supisen novellien vaatimaa huumorintajua, sillä minusta kirja oli tylsä ja noh... ärsyttävä.

Oli hankalaa valita kokoelmasta jotakin novellia analyysiä varten, sillä mikään ei sillä tavalla jäänyt mieleeni erityisenä tai sellaisena, että siitä jotakin osaisin sanoa. Olihan osa novelleista aiheiltaan absurdeja ja joidenkin ratkaisut oli yllättäviä, mutta ei kuitenkaan niin, että minua olisi kovastikaan kiinnostanut tai naurattanut.

Ehkä tosiaan minun huumorintajuni ei riitä tähän novellikokoelmaan (tai muihinkaan Supisen kirjoihin), mutta jotenkin itselleni tuli tunne, että näissä olisi jotenkin yritetty liikaa. Plussaa kirja saa siitä, että se oli nopealukuinen ja novellit oli sopivan pituisia. Niminovelli Apatosauruksen maa näistä ehkä kuitenkin minusta parhaimmaksi nousi.

Arvosana:
★★